Johan Harstadin kirjan olin jo viime vuoden puolelta lainannut omiin hyllyihini pölyttymään, itseasiassa sen tarkoitus oli olla kivaa lomalukemista joululomalle, mutta miksikään muuksi kuin paheeksi siitä ei ollut sillä se toi vain lisäpainoa muutenkin ylipainaviin laukkuihin.
Mutta itse kirjaan (HOX! Juonesta paljastuu vähintään olennaisuuksia) : kuten nimestä voi päätellä, on kirja scifiä, ja tämä taisi olla myös ensimmäinen kirja jota olen kyseisestä genrestä edes lukenut. Jotenkin ei vaan ole oikein kiinnostanut, kuinka örkkejä tulee Marsista tai kuusta ja yrittää hyökätä meidän kimppuun ja lopulta voittavat ja ihmiskunta tuhoutuu ja siihen se kirja sitten päättyy.
No, tällaiset mielikuvat mulla scifistä on, ja Johan Harstadin Darlah - 172 tuntia kuussa liippasi kyllä joltain tuolta väliltä. Kirjan perusideana on se, että NASA järjestää mainoskikkana kuulentoarvonnan, johon lopulta arvonnan kautta valitaan kolme nuorta. Jo ensimmäisistä sivuista alkaen kuulento ei kuulosta pelkältä mainoskikalta NASAn lisärahoitukseen vaan aivan joltain muulta, mutta lukijalle tästä salaperäisyydestä ja outouksista annetaan pelkkiä makupaloja.
Kirja on jaettu kolmeen osaan: mitä tapahtuu maassa ennen kuulentoa, mitä tapahtuu avaruudessa ja mitä maassa tapahtuu kuulennon jälkeen. Päähenkilöinä tepastelevat nämä kolme nuorta, Mia, Midori ja Antoine, jotka juurikin sattumalta voittavat matkan kuuhun. Jokainen heistä on täysin erilaisia, mutta kaikilla heillä on jokin tavoite: yhdellä päästä New Yorkiin, toisella saada kuuluisuutta bändilleen ja kolmannella saada eksänsä takaisin. Sitten kuulennon jälkeen.
Ensimmäisessä osassa pääosin keskityttiin Mian, Midorin ja Antoinen elämän esittelyyn ennen kuumatkavoittoa ja sen jälkeen, kun he lähtevät New Yorkiin ja NASAn tukikohtaan kolmeksi kuukaudeksi harjoitteluleirille. Vaikka ensimmäinen osa tuntui juuri eniten siltä osalta, jolloin ei tapahtunut mitään, olisi meikästä ollut mukavaa lukea kun tämä kolmikko lopulta ystävystyy ja luottamus kasvaa heidän välilleen, mutta siitä kirjassa annettiin pelkkiä vilauksia ja välähdyksiä lukijalle.
No, kun satojen sivujen jälkeen viimein päästään avaruuteen, kun astronautit ja voittajakolmikko ovat jo tiivispaketti ja he ovat päässeet kuun pinnalle, alkavat karmeudet tapahtua, mistä jo viatonta vihjailua oli maassa tapahtunut. Ja silloinhan se jännitys vasta tiivistyy niin pieneksi paketiksi, että kirjaa ei pysty laskemaan käsistään vaikka kuinka haluaisi, sillä sitä haluaa saada totuuden selville. Jossain vaiheessa alkaa vain toistamaan päässään, että ei tässä ole näin voinut käydä, älä anna sen tapahtua näin ja kun tajuaa lukeneensa viimeisen sivun koko kirjasta, kellon ollessa puoli kaksi yöllä ja väsymyksen saadessa pään täysin sekaisin, sitä vain käy läpi tietomäärää mitä päähän on juuri taottu ja lähettää ystävälleen viestin, että arvaa kuka ei ehkä sittenkään uskalla nukkua tänä yönä.
Jep, scifin lisäksi kirjasta löytyy myös kauhua, jopa trillerimäisiä piirteitä. Lisäpointseja siitä!
Vaikka ensimmäisen osan jälkeen kirjan teksti alkaa rullaamaan paremmin, jotenkin olisin halunnut tähän paljon syvempää otetta kuin nyt kirjaan on otettu - vaikka kuulentoihin liittyvää historiaa oltiin käytetty niin hyvin että ainakin tälle tietämättömälle se kelpasi ja upposi, niin olisin halunnut vieläkin yksityiskohtaisempaa salaliittoteoriaa kuin mitä lukijalle annettiin, sillä loppuvaiheessa pää pursusi enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Vaikka lueskelin kirjaa varpaat peiton alla piilossa, niin näistä outouksista olisin halunnut myös paljon syvempiä (vaikkakin olin varma, että kohta ne hyökkää mun kimppuun mun sängyn alta) - nyt ne vain uhkailivat henkilöitä hampaitaan irvistellen. Miksi heidän toimintaansa ei selitetty sen kummemmin?
(Ja sitä samperin ihmissuhdedraamaa jäin myös kaipaamaan kaiken kauhun keskellä! Riipivää rakkautta ja sitä rataa... :D )
Yleisesti ottaen tää oli kyllä oikein makoisa lukukokemus, varsinkin ensimmäiseksi meikän lukemaksi scifikirjaksi! Ensimmäisen osan jälkeen kirja muuttui erittäin koukuttavaksi, sillä puoliunessa lähdin lukemaan kirjan toista puoliskoa ja sille tielle myös jäin, kun loputkin kirjasta oli pakko ahmaista nyt-heti-mulle-kaikki fiiliksillä. Jos siis scifiä ei ole paljon lukenut ja kaipaa sekaan hieman kauhuakin, eikä kirjojen lukeminen ole viime aikoina oikein maittanut niin tätä kirjaa voisin kyllä teekupin kera suositella!
(Ja koska Johan Harstad on norjalainen ja tällä hetkellä kova nimi, mulla on sellainen vahva kutina että tulen palaamaan hänen kirjoihinsa vielä tulevaisuudessakin..)
0 kommenttia:
Lähetä kommentti